Vadelmapensaan valtiaat

Henkilökunnan kuluttaessa jälleen yhtä kesälomapätkäänsä on blogin päivitystahdin lisäksi myös poikien ulkoilumäärä hetkellisesti noussut. Joka päivä molempien kanssa on valjasteltu vähintään puoli tuntia. Amos päättää yleensä itse lähteä kohti kotiovea jo 20 minuutin valjastelun jälkeen, mutta pienellä suostuttelulla (esim. leikittämällä pitkällä heinänkorrella tms.) on herra saatu kääntymään uudelle puistokierrokselle. Elliott puolestaan asuisi mieluummin kokonaan ulkosalla, ja hänet pitää rimpuilevana kantaa pois puistosta, kun emännän mielestä on aika palata sisälle.

Multitasking hoituu Amokselta. Silmä kovana ihmisiä vahtiessa voi haukata heinää aina välillä.

Puistoon pysähtyy harmittavan usein muiden ihmisten "riemuksi" ns. pyöräileviä puistokemistejä tekemään asiaan kuuluvaa tankkausta. Nämä usein kovin meluisat ja käytökseltään arvaamattomat vierailijat vaativat poikien mielestä tiukkaa silmällä pitoa. Oikeastaan poikien pelko vieraita ihmisiä kohtaan johtuu nimenomaan kohtaamisista tällaisten örveltäjien kanssa. Eikä varsinaista kohtaamistakaan ole välttämättä tapahtunut: riittää, että joku vaan tulee huutamaan puistoon, kun pojat ovat valjastelemassa, vaikka olisivatkin toisessa päässä puistoa. Se jo saattaa aiheuttaa pysyviä traumoja pienelle eläimelle.

"Ai mitäkö teen? Keräilen punkkeja - ihan sun iloksesi."

Viime aikoina pojat ovat jostain syystä herättäneet poikkeuksellisen paljon kiinnostusta myös ihan tavallisissa ohikulkijoissa. Tämä ei tietenkään ole ollut karvaherrojen mielestä mitenkään miellyttävää, sillä he vierastavat kovasti tuntemattomia ihmisiä, ja saavat etenkin polkupyörillä lähestyvistä ihmisistä paniikkikohtauksen. Hyvää treeniä viikko silti on ollut ja pientä tottumista vieraisiin ihmisiin ehkä on jo havaittavissa.

Eräänä päivänä havaittiin jopa jonkinlainen mielenhäiriö, kun ulospääsystä suunnattomasti riemastunut Amos lähti kipittämään ensimmäistä vastaantulijaa, isoa mustaa pystykorvaa kohti iloisesti häntä pystyssä. Henkilökunta yritti hämmentyneenä jarrutella innostunutta karvaäijää. Hassu myös oli koiran reaktio, sillä Amoksen huomatessaan se elehti leikkiin kutsuvasti. Tylsät eläintenulkoiluttajat kuitenkin pilasivat kaiken, koira ohjattiin muualle, emäntä sai huokaista helpotuksesta, ja Amos siirtyi kärpäsjahdin pariin.

"My name is Amos and I'm a shorthair. Oriental shorthair."

Hämmentävän moni ohikulkija on Amoksen nähdessään kysynyt: "onko se siamilainen?" Tämä on henkilökunnan mielestä kovin kumma kysymys. Luulisi ihmisten ensimmäisenä yhdistävän siamilaisiin kissoihin nimenomaan naamiovärityksen, mutta näköjään kansan kissatietämyksessä on paljon parantamisen varaa. Kun jatkossa henkilökunta lopulta saa tarpeekseen typeristä kysymyksistä, ulkoillessaan Amos laitetaan kantamaan kylttiä, jossa lukee "Olen itämainen lyhytkarva, EN siamilainen".

Lempikivellä on loikoiltu joka päivä. Sen ympärillä pörrää paljon kärpäsiä, joita on kiva läpsiä, ja kiveltä on hyvä tarkkailla myös muita kulkijoita: puiston vakioasukasta, isoa jänistä, sekä ihmisiä, koiria, lintuja ja oravia.

Yhtenä päivänä eräs ennestään tuntematon naapurin mummo tuli katselemaan Elliottia lähempää, ihaili sinisiä silmiä, ja kertoi kiven historiasta, miten se on tullut siihen ja miten sitä on käännelty ympäriinsä aikain saatossa. Kuulemma hänenkin kaksi kissaansa olivat aikanaan viettäneet kiven päällä paljon aikaa. Historiallinen kissakivi, siis. Mummon lähdettyä Elliott tuijotti henkilökuntaa hämmästyneenä ja suorastaan loukkaantuneena: miten emäntä saattoi noin kauan jutella muukalaisen kanssa - ja mikä pahinta - paljastaa Elliottin nimen täysin vieraalle ihmiselle? Outrageous!!!

"Tämä on vadelmaviidakon ympäröimä pyhä kissakivi.
Pysy sinä, ihminen, poissa tältä."

Jotain jännittävääkin tapahtui viimeisimmällä ulkoilukerralla. Molemmat pojat tekivät ensimmäistä kertaa kasvokkain tuttavuutta naapurin liikavarpaisen mustan maatiaisen, Hiilen, kanssa. Hiili paistatteli päivää talonsa rappusilla isäntänsä kanssa, ja tuli katsomaan poikia uteliaana, kun ohitimme rappusia. Elliottille Hiili jopa naukui emännän mielestä suht ystävällisesti. Elliott ei tosin käsittänyt asiaa samalla tavalla, ja Hiili sai sähinää vastaukseksi. Luimistelua ja jäykistynyttä pörhistelyä emäntä jaksoi katsoa aikansa, kunnes kantoi patsaaksi kangistuneet kissansa omalle kotiovelle. Sisällä alkoi uhmakas mouruaminen, turvallisesti (lue: raukkamaisesti) hieman viiveellä, kun pahimmasta paikasta oli päästy, eikä vihollinen tuijottanut enää silmiin. Mutta ainakin emännän mielestä ihan mukavan leppoisa maatiaismöllykkä tuo Hiili.

...vaikka näyttää se ehkä vähän joltain taistelukissalta. Pitbull-kissa.
On sillä häntäkin, se ei vaan näy kuvassa. :)

"Hui kauhia, mikä ilmestys!"

(klikkaa isommaksi)