Öljyonnettomuus yms

Tiivistä tunnelmaa Catmaxissa

Pissavaivaisella menee paremmin. Antibiootti vaikutti nopeasti, kontrollipissanäyte oli puhdas ja lääkärin määräämän erikoisruoan määrää on uskallettu vähitellen pienentää eivätkä oireet ole palanneet. Onneksi RC Urinary S/O High Dilutionia ei olekaan tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön, vaan lähinnä ensiapuruoaksi pahimman vaiheen yli, sillä sen korkea natriumpitoisuus saa eläimen juomaan ja pissaamaan hullun lailla, mikä tarkoittaa huikeaa kissanhiekan kulutusta - eikä varmaan kissastakaan ole kovin mukavaa ravata yhtä mittaa laatikolla.

Varsinaista salapoliisityötä on ollut etsiä uusia vaihtoehtoja aiemmin käytetyille, magnesium- ja kalsiumpitoisuuksiltaan liian korkeille kuivaruoille. Palveluskunnalla on vahvat mielipiteet RC:n tuotteiden korkeista viljapitoisuuksista ja niitä pyritään jatkossa välttämään. Struviitti- ja oksalaattikiteiden muodostumisen ehkäisyyn ja virtsan oikean pH-tasapainon ylläpitoon löytyy onneksi muiltakin valmistajilta monia tuotteita, ja tällä hetkellä varovaisessa kokeilussa ovat Profinen steriloiduille kissoille tarkoitettu kuivaruoka ja uutuus(?)merkki Canagan, joka yllätti positiivisesti huikealla lihapitoisuudellaan. Minkäänlaista nirsoilua ei ole esiintynyt, eli lupaavalta näyttää. Edullisuushan lihapitoisimmista kuivaruoista on (näennäisesti) kaukana, mutta ottaen huomioon, että tunteakseen itsensä kylläiseksi ja saadakseen kaiken tarvitsemansa kissan ei tarvitse syödä niitä yhtä paljon, kuin turhilla, kissan terveydelle haitallisilla viljoilla täytettyjä raksuja, joten hintalappu saattaa aluksi johtaa harhaan. Ruokavalion lihapitoisuuden lisäämisen etuina mainittakoon myös mm. hajuhaittojen huomattava väheneminen laatikolla, mitä voidaan pitää ihan positiivisena juttuna.

Lopuksi vielä kuvasarja epäonnisesta kissasta, joka sotkettiin vahingossa öljyllä. Meni Eforionit pitkin kauluria ja pahasti. Öljyn leviämisen joka paikkaan estääkseen sai emäntä sitten kuningasidean koko kissan pesusta, olihan edellisestä kerrasta vierähtänyt jo useampia vuosia. Ne, jotka omistavat kissan, joka ei ole tottunut säännöllisesti tapahtuvaan turkin vesipyykkäykseen, tietävät, että tietyn pienen, rajatun alueen peseminen on mahdotonta - ilman rauhoittavaa tai nukutusta ainakin!

Joten koko kissa vaan pyykkiin, kunnon shampoopesu, ja lopuksi vielä föönattiinkin. Oli siinä Pepukalla kestämistä.

Voi sitä murjotuksen ja murhaavien katseiden määrää, kun turkki oli vielä osittain kostea.

Tavoitteemme on aina pestä samaa kohtaa yhtä aikaa 

- 'n sync!

Kuivana poika oli heti taas onnellinen ja rakastava itsensä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihanan anteeksiantava ja/tai lyhytmuistinen eläin! Ja voi miten pörheä ja pehmeän pumpulinen oli lopputulos. Vaikka öljy ei kokonaan rinnuksilta lähtenytkään (kiitos vaan, Virbac-shampoo)! Amosta, tuota ahkeraa pesulatyöntekijää käy kiittäminen, sillä parissa päivässä Elliottin kauluri näytti jo puhtaammalta.

Hmm, jännä tuoksu...

Kookosta! *suuri valaistuminen*

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla

Touhottavat tontut

Viikkoja on taas vierähtänyt viime päivityksestä. On nähty ensilumi, totuteltu taas lumiaurojen aiheuttamaan meteliin sängyn alla ja ihmetelty jatkuvaa päivien harmautta - emme oikein edes tiedä, koska ilta- ja aamuvilli pitäisi juosta, aurinko ei näyttäydy juuri koskaan enää. Ruoka-ajat ovat myös hämärtyneet päässämme, koska emäntä on tullut ja mennyt vähän miten sattuu ja sekoittanut aikakäsityksemme, ja siksi onkin syytä (ainakin yrittää) pyytää ruokaa aina, kun vain mahdollista. Palvelijamme on nimittäin taas viettänyt enemmän aikaa kotona, mistä tietenkin olemme iloisia - ottanut ja käsitellyt myös kuvia, kuten huomaatte. Toki siitä kuuluu taas kamalia röhimis- ja köhimisääniä, ja ankaraa käkätys-palautetta ikävästä metelistä on pakko antaa joka välissä. Ehkä se pian oppii aivastamaan ja yskimään äänettömästi.

Komentelemme häntä koko ajan ja vaadimme leikitystä, herkkuja ja harjausta. Aina silloin tällöin ahdistelumme tuottaa tulosta, etenkin harjaushetket ovat selkeästi lisääntyneet. Tämä tarkoittaa myös sitä, että imuria tarvitaan vähemmän, kun tällä hetkellä huomattavasti enemmän irtoileva karvamme saadaan kontrolloidusti talteen (suihkukaapissa), emmekä levittele sitä enää NIIN paljon sattumanvaraisesti ympäri kämppää. Edistyksellistä.

Totta kai karvaa lähtee edelleen, ja paljon. Etenkin emännän sängyltä voi poimia itselleen suuren saaliin kissanvillaa päivittäin. Hmm, olisikohan sille kysyntää? Voisiko karvastamme valmistaa jotain, vaikka Amokselle omasta karvasta tehty villasukka, jota saisi vapaasti riepotella? Oman posken rapsuttelusta saa paljon irtokarvaa. Emäntä välillä ihmettelee, miksi emme ole jo peterbaldeja. Emmekä tietenkään osaa täysin olla irrottamatta toisistamme jättimäisiä karvatuppoja. Miten olisi mahdollista vastustaa kiusausta potkia kaverin päätä? Eihän sitä elämäksi voisi kutsua, jos pitäisi elää ilman toisen päähän kohdistuvaa takajalka-tömpsötystä.

Muutamia uusia leluja olemme saaneet. Niistä ehkä lisää juttua myöhemmin. Olemme niin taas kyllästyneet kaikkiin vanhoihin leluihin, että on pitänyt alkaa omatoimiseksi ja keksiä uusia leluja emännän omaisuudesta. Tämä on herättänyt ilmeisesti hieman närää ihmisessä, minkä takia sen piti taas mennä tuhlaamaan rahojaan eläinkauppaan. Talvikausi ilman ulkoilua on kyllä rankka, kun tiuhaan vaihtuvia virikkeitä pitäisi koko ajan olla niin paljon. Se vaatii vilkasta mielikuvitusta meiltä jokaiselta.

Lyhytkarvaisempi meistä on se aktiivisempi (lue: herkästi tylsistyvä) - sen vuoksi myös kekseliäämpi - ja ottaa lelukseen mielellään emännän uudet talvisaappaat, pipot, lapaset, villasukat, takeissa roikkuvat heijastimet - KAIKEN mihin vain pääsee käsiksi (vai pitäisikö sanoa 'tassuiksi'?). Irrotti se taannoin jopa kylpyhuoneen hyllyrakenteista itselleen jonkin muoviosan leluksi. Tassuistaan näppärä yksilö. Tylsimys-ihminen - "yllättäen" - takavarikoi kaikki vaivalla irrotetut osat heti, kun tajusi mitä tassuissa pyöritellään. Ei se vaan ymmärrä hauskan päälle. Nyt meillä on kuitenkin siis taas pari uutta lelua, jotka jaksavat ehkä kiinnostaa meitä muutaman minuutin vielä. Kyllä tästä kaamoksesta varmaan selvitään yli. Kohta taas koittaa kevät, ja pelkkä valon määrä saa meidät kirmailemaan itsemme läkähdyksiin.

 Korvat puhdistettu? Check. Nyt voimme nukahtaa hyvillä mielin.

Uusi vuosi, samat kujeet

Kiitos kaunis Vaahterakujalla-blogin Jutalle alla olevasta tunnustuksesta ja haasteesta, johon vastaamme "pienehköllä", vajaan puolen vuoden viiveellä. Tunnustuksen saaneen täytyy siis kertoa seitsemän tunnustusta itsestään. Koska kyseessä on Amoksen ja Elliottin blogi, pysyköön painopiste heidän elämässään. Ehkä nämä ovat enemmän kuulumisia kuin tunnustuksia, mutta sentään j o t a i n. :) 1. Olemme erittäin paljon elossa vieläkin ja vointimme on mainio. Emäntä on vain ollut erittäin laiska päivittämään blogia keskittyessään enemmän oman elämänsä myllerryksiin. Ei muka ole aikaa bloggailuun. Pyh, sanomme me. Tekosyitä. 2. Olemme kovasti rauhoittuneet viime bloggausmerkinnästä. Emäntä on jopa kutsunut meitä kilteiksi, mitä se sitten tarkoittaakin. Muutos on kuulemma positiivinen. Nautimme toistemme seurasta ja olemme harmonisempia. Sovimme yhteen kuin palapelin palaset, kuin jin ja jang. Ja kun lepäillessä laittaa tassut toisen vatsavilloihin, ei palele. 3. Emme enää kärky niin paljon huomiota emännältä kuin ennen (lue: emme huuda kurkku suorana koko ajan enää) ja osaamme leikkiä keskenämme sen sijaan, että emännän olisi leikitettävä meitä molempia erikseen. Keskinäinen kinastelu ja naljailu on kaikkia talon asukkaita viihdyttävää toimintaa. 4. Minä, Elliott, en ole ikinä ollut kauhean rytmitajuinen kissa. Kieli ja tassu eivät aina toimi ihan synkassa, mutta ei sen väliä - Amos pesee, jos jään jostain kohtaa likaiseksi. En myöskään musiikkimaullani ole häikäissyt emäntää, eivätkä musiikkimakumme ole kovin yhteneväiset. Suvaitsevaisuutta onneksi löytyy tämän katon alta molemmin puolin, ja saan riittävän usein nauttia oman annokseni Scooteria ja Bryan Adamsia. Ne ovat niin hyviä artisteja, että tekee mieli vaan piehtaroida hulluna tassut kohti taivasta. 5. Minä, Amos, pidän edelleen vain ja ainoastaan omasta äänestäni. Piste. 6. Järjestämme totuttuun tapaan ihania yllätyksiä emännälle. Etenkin öiseen aikaan saattaa tylsyys yllättää ja voi tulla äkillinen tarve vaihtaa vaikka uudet tiivisteet suihkukaapin oviin. Ammattitaitoiset Remontti-Reiskat palveluksessanne! 7. Temppuiluakin harrastetaan vielä, mutta ah ja voi - kuinka laiskasti. Perusjutut vielä muistamme, mutta on se emäntä kyllä niin laiskaksi siinä suhteessa muuttunut, että ihan hävettää sen puolesta. Jää nähtäväksi, tuleeko seuraavassa Zooplus-toimituksessa jotain namia, joka motivoisi meitäkin paremmin treenailemaan.

Maalla, osa 2: Battle zone

Muistikortin sisältöä on taas saatu vähän pengottua. Palatkaamme siis ajassa taaksepäin pari viikkoa, jolloin pojat ja emäntä nauttivat olemassaolostaan maalaisidyllissä. Tällä kertaa vuorossa on sisäkuvia.

Monesti aiemmin on kerrottu, miten kovasti aurinkoläikät vetävät puoleensa karvaäijiä. Tämä kuvasarja alkaa siitä, kun Amos löytää oman kuuman löhöpaikan lattialta.

(klikkaa isommaksi)
"Mikäs olikaan likainen? Tassu... *lick lick lick* Ai niin, pylly!"

Oh my gosh! Amos huomaa, että Elliottilla on vieressä paljon parempi aurinkoläikkä: säkkituolissa! Ensin ollaan niin hyvää pataa. "Joo, kyllä sä tähän saat tulla, Amos." *lick lick*

Hetken päästä on toinen ääni kellossa ja tassu nousee veljeä vastaan...

"ROAAAARR! Mä olin ensin tässä säkkituolissa!"

"Pois siitä nyt, hus hus!"

Raivoisa hyökkäys korkealta ja kovaa.

Amos ei keinoja kaihda säkkituolin herruudesta kamppaillessaan. Nyt on tosi kyseessä, on käytettävä viimeinen oljenkorsi. "Skunk attack!!!"

Tuimia katseita ja salamannopeita iskuja satelee puolin ja toisin. Lopulta Elliott perääntyy. Skunk attack vie jälleen Amoksen voittoon.

(klikkaa isommaksi)
Se tietää mistä naruista vetää.

Valoa viimein

Kiitos lumen ja pakkasen tässäkin asunnossa voi taas ottaa valokuvia siedettävillä ISO-luvuilla ja heikkovalovoimaisemmilla optiikoilla. Pojat nauttivat selkeästi kasvaneesta valon määrästä ja riehuvat kuin viimeistä päivää. Nukkumaan ei malteta mennä kirkkaan valon tulviessa sisään ikkunoista, mikä onkin ihan positiivinen asia emännän yöunien kannalta. Onpahan yöllä ehkä hitusen rauhallisempaa. Kyllä se väsy varmaan iskee lopulta.

Tänään emäntä sai todistaa kakka-episodia ja tällä kertaa vuorossa oli - hieman yllättäen - Elliott. Yleensä hiekkalaatikkotuotoksiaan peräpeilissä ympäri kämppää kiikuttaa Amos. Amoksen ongelma vaikuttaisi johtuvan kärsimättömyydestä: ei malteta olla laatikolla ihan loppuun asti, koska on kova kiire päästä takaisin seuraamaan, mitä emäntä ja Elliott puuhaavat yhdessä. Mistään ei saa jäädä paitsi. Elliottin laatikkokäytös on kuitenkin rauhallisempaa. Herran pöksyt ovat kuitenkin sen verran tuuheat, että tänäänkin niihin oli tarttunut tavaraa, ja eteisen matto oli taas ykköskohde ylimääräisen lastin irrottamiseksi. Onneksi henkilökunta huomasi tilanteen ja nappasi ahdistuneen elukan syliin juuri ennen kuin pyllyn laahaaminen mattoa vasten ehti alkaa. Ei kun vessaan pesulle. Tapahtuman toistumisen välttämiseksi katsottiin aiheelliseksi ottaa sakset käteen ja hieman ohentaa Elliottin tuuheita pöksykarvoja. Kovin paljon karvaa ei kuitenkaan lähtenyt, koska herra kiemurteli ansiokkaasti irti emännän otteesta. Olisi tarvittu rauhoituspiikki tai toinen ihminen avuksi. Mutta eiköhän vähäksi aikaa helpota laatikolla asiointi. Herra Lyhytpyllykarva (=Amos) oli taas hieman katkerana Elliottin saamasta huomiosta ja mäkätti vihaisena, kun trimmattu Elliott pääsi viimein käsittelystä. Kuin ensimmäistä kertaa kevätlaitumelle päässyt varsa, Elliott pomppi hassusti ympäriinsä ja oli varsin hilpeällä tuulella, kun pyllykarvoitus keveni. Kukapa ei olisi?

"MÄÄÄÄÄÄÄ! Epistä! Mulle kanssa pyllykarvatrimmaus!!"

Huimia seikkailuja

"Kuten palvelusväki jo kertoi, mulla oli tosi hauskaa maaseudulla. Kaupunkiin verrattuna siellä kyllä lääniä riitti, ja aina löytyi jotain uutta tutkittavaa. "
"Lopulta ne vieraat ihmisetkin oli ihan kivoja, tai ainakin kun oltiin ulkona ei mua haitannut, vaikka joku muu oli hihnan päässä. Ihan jees tyyppejä, vaikka mä aluks niille sähisin. Pääasia, että sai ulkoilla paikassa, jossa ei ollut koiria, ei liikenteen melua eikä pyöräilijöitä, joista mä en tykkää yhtään."

"Mua on pitkään kiusattu siitä, miten vieraantunut mä olen luonnosta - en muka huomaa lintua, vaikka se istahtais pään päälle - mutta näytinpä niille ja todistin väitteet vääriksi. Musta tuli metsän poika, sankar' jylhän kuusiston."

"Tässä kuvassa mä vahdin valtakuntaani. Kaahasin tuohon puuhun pusikon läpi taluttaja perässä raahautuen. Sepäs ei osannut yhtään arvata, mitä mun päässä liikkui, se oli niin nopeeta toimintaa. Kieltämättä hiukan huono puuvalinta: nuori ja erittäin pihkainen mänty. Jälkeenpäin mun mahakarvat oheni hieman, kun tuo niuhottaja-emäntä ei halunnut jättää niitä pihkatakkuja mun turkkiin. Höh. Ne tuoksui hyvältä."

"Ylhäällä ollessani en oikeen hiffannut, missä ne portaat alas on. Jonkin aikaa etsiskelin niitä, muttei näkynyt. Lopulta mulle haettiin sellaiset hianot tikapuut puuliiteristä, ja niitä pitkin mä laskeuduin arvokkaasti alas, kuten arvoiseni herran sopiikin."

"Siitä lähtien on puihin kiipeily ollut mun suurin intohimoni. Melkein joka puuta on pakko kokeilla. Ja kun me tultiin takas kaupunkiin, mä osasin jo väijyä räkätinpoikia ja puluja (käkätin samalla tapaa kuin Mauno) ja uskalsin kiivetä meiän oman pienen puistikon tammiin."

"Emäntä ei taida olla hirveen innoissaan tosta mun uudesta kiipeilyharrastuksesta. Se on vaan kade, kun ei ite pääse kiipeileen yhtä ohuille oksille kuin mä. Kiipesin sellaseen isoon tammeen, ja kappas vaan, se naru mikä kulkee mun perässä jäi kiinni yhteen oksantynkään. Vaiks kui väänsin ja käänsin niin ei irronnut. Sitten emäntä haki pitkän kepin jostain ja yritti tökkiä sitä irti. Turha toivo! Ohikulkijat katteli, että mikä hullu kissantökkijä siellä pusikossa oikein on. Otettiin kuitenkin ihan rauhallisesti, ei se ihminen edes panikoinut, koska sillä oli vapaapäivä, eikä ollut kiire mihinkään. Mäkin istuskelin ja kattelin maailmaa oman aikani siellä ylhäällä. Yhtäkkiä meni tasapaino, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, roikuin pelkästään etutassujen varassa oksasta. Positiivista tuossa oli ainoastaan se, että äkillisen liikkeen johdosta hihna sentään irtosi oksasta. Hyvästi julma maailma, ajattelin, kun viimeinenkin kynsi menetti otteensa. Mutta arvatkaa mitä? Vaikka tuo emäntä normaalisti on maailman pahin mämmikoura, se sai mut ilmalennosta kiinni! Humpsahdin näppärästi ja pehmoisesti sen syliin, ja lenkkeily jatkui normaalisti. Taisi fleksi jotenkin vioittua tuon episodin jälkeen, sillä aina kun tultiin lähelle mitä tahansa loistavaa kiipeilykohdetta, se meni yhtäkkiä jumiin. Hyvin harmillista."

"Kaupunkiin paluun jälkeen mä oon kovasti koittanut selittää emännälle, et voitais sisustaa kämppää vähän enemmän maalaishenkiseksi. Mä voisin hoitaa multahommat ja se vois kylvää, että me saatais oma pelto tänne kotipesään. Tänään yritin jo aloittaa tätä proggista, mutta meille tuli vähän erimielisyyksiä mullan oikeasta sijoittamisesta. Mun mielestä se saa olla lattialla, eikä vaikeasti tavoitettavilla ylähyllyillä jossain purkeissa, missä kasvaa joitain turhia rehuja, jotka ei maistu edes kovin hyvältä. Olen kokeillut. Pahaa on. Sitten se teki turhaksi kaiken mun rankan työn, ja kutsui esiin sen pahuuden olennon, joka majailee eteisen kaapissa, syömään mullat pois lattialta. Sitten se itekin söi vähän ja oli taas vähän paremmalla mielellä kaiken kiukuttelun jälkeen. Nyt me ollaan jo kuin ei mitään olis tapahtunut, ylimpiä ystävyksiä. Eihän kukaan nyt mulle voi vihainen olla."