3.6.2009

Huimia seikkailuja

"Kuten palvelusväki jo kertoi, mulla oli tosi hauskaa maaseudulla. Kaupunkiin verrattuna siellä kyllä lääniä riitti, ja aina löytyi jotain uutta tutkittavaa. "
"Lopulta ne vieraat ihmisetkin oli ihan kivoja, tai ainakin kun oltiin ulkona ei mua haitannut, vaikka joku muu oli hihnan päässä. Ihan jees tyyppejä, vaikka mä aluks niille sähisin. Pääasia, että sai ulkoilla paikassa, jossa ei ollut koiria, ei liikenteen melua eikä pyöräilijöitä, joista en tykkää yhtään."

"Mua on pitkään kiusattu siitä, miten vieraantunut olen luonnosta - en muka huomaa lintua, vaikka se istahtais pään päälle - mutta näytinpä niille ja todistin väitteet vääriksi. Musta tuli metsän poika, sankar' jylhän kuusiston."

"Tässä kuvassa vahdin valtakuntaani. Kaahasin tuohon puuhun pusikon läpi taluttaja perässä raahautuen. Sepäs ei osannut yhtään arvata, mitä mun päässä liikkui, se oli niin nopeeta toimintaa. Kieltämättä hiukan huono puuvalinta: nuori ja erittäin pihkainen mänty. Jälkeenpäin mun mahakarvat oheni hieman, kun tuo niuhottaja-emäntä ei halunnut jättää niitä pihkatakkuja mun turkkiin. Höh. Ne tuoksui hyvältä."

"Ylhäällä ollessani en oikeen hiffannut, missä ne portaat alas on. Jonkin aikaa etsiskelin niitä, muttei näkynyt. Lopulta mulle haettiin sellaiset hianot tikapuut puuliiteristä, ja niitä pitkin laskeuduin arvokkaasti alas, kuten arvoiseni herran sopiikin."

"Siitä lähtien on puihin kiipeily ollut mun suurin intohimoni. Melkein joka puuta on pakko kokeilla. Ja kun me tultiin takas kaupunkiin, mä osasin jo väijyä räkätinpoikia ja puluja (käkätin samalla tapaa kuin Mauno) ja uskalsin kiivetä meiän oman pienen puistikon tammiin."

"Emäntä ei taida olla hirveen innoissaan tosta mun uudesta kiipeilyharrastuksesta. Se on vaan kade, kun ei ite pääse kiipeileen yhtä ohuille oksille kuin . Kiipesin sellaseen isoon tammeen, ja kappas vaan, se naru mikä kulkee mun perässä jäi kiinni yhteen oksantynkään. Vaiks kui väänsin ja käänsin niin ei irronnut. Sitten emäntä haki pitkän kepin jostain ja yritti tökkiä sitä irti. Turha toivo! Ohikulkijat katteli, että mikä hullu kissantökkijä siellä pusikossa oikein on. Otettiin kuitenkin ihan rauhallisesti, ei se ihminen edes panikoinut, koska sillä oli vapaapäivä, eikä ollut kiire mihinkään. Mäkin istuskelin ja kattelin maailmaa oman aikani siellä ylhäällä. Yhtäkkiä meni tasapaino, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, roikuin pelkästään etutassujen varassa oksasta. Positiivista tuossa oli ainoastaan se, että äkillisen liikkeen johdosta hihna sentään irtosi oksasta. Hyvästi julma maailma, ajattelin, kun viimeinenkin kynsi menetti otteensa. Mutta arvatkaa mitä? Vaikka tuo emäntä normaalisti on maailman pahin mämmikoura, se sai mut ilmalennosta kiinni! Humpsahdin näppärästi ja pehmoisesti sen syliin, ja lenkkeily jatkui normaalisti. Taisi fleksi jotenkin vioittua tuon episodin jälkeen, sillä aina kun tultiin lähelle mitä tahansa loistavaa kiipeilykohdetta, se meni yhtäkkiä jumiin. Hyvin harm
illista."

"Kaupunkiin paluun jälkeen oon kovasti koittanut selittää emännälle, et voitais sisustaa kämppää vähän enemmän maalaishenkiseksi. voisin hoitaa multahommat ja se vois kylvää, että me saatais oma pelto tänne kotipesään. Tänään yritin jo aloittaa tätä proggista, mutta meille tuli vähän erimielisyyksiä mullan oikeasta sijoittamisesta. Mun mielestä se saa olla lattialla, eikä vaikeasti tavoitettavilla ylähyllyillä jossain purkeissa, missä kasvaa joitain turhia rehuja, jotka ei maistu edes kovin hyvältä. Olen kokeillut. Pahaa on. Sitten se teki turhaksi kaiken mun rankan työn, ja kutsui esiin sen pahuuden olennon, joka majailee eteisen kaapissa, syömään mullat pois lattialta. Sitten se itekin söi vähän ja oli taas vähän paremmalla mielellä kaiken kiukuttelun jälkeen. Nyt me ollaan jo kuin ei mitään olis tapahtunut, ylimpiä ystävyksiä. Eihän kukaan nyt mulle voi vihainen olla."

2 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Huh, oikea seikkailu - tai monta seikkailua! Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Se on totta, eihän kukaan nyt KISSALLE voi olla vihainen. :)

Hra Mäykynen kirjoitti...

Onpa ollut seikkailua kerrakseen. Meilläkin on sellainen jumiin menevä flexi. Puun vieressä se kelaa vielä hyvin, mutta siinä reilun kahden metrin korkeudella iskee viimeistään jumitus päälle. Ikävä juttu. Herra Mäykynen osaa tulla puusta alaskin, mutta ei ole haluttu kokeilla, onnistuuko alastulo vielä seitsemästäkin metristä.